KOMEDIA SYVÄLLISEMPI KUIN SIVISTYNYT ILKEYS

KOMEDIA SYVÄLLISEMPI KUIN SIVISTYNYT ILKEYS

Minä kuulun Teemu Keskisarjan ihailijoihin. Siinä historioitsija, joka rapistaa pölyt historiasta. Ihastuin häneen kirjassa Viipuri 1918.  Siinä hän kertoi vuorotelle kummankin taisteluosapuolen sähellystä, lisäksi siviilien elämää punaisessa Viipurissa. Tarzania mentiin leffaan katsomaan, kun rintaman pommien kumu kuului.

Nyt hurmaannuin Teemun kirjaan Aleksis Kivestä. Saapasnahkatorni. Ei turhia sanoja, lähdeviitteet ovat sitten erikseen. Teemu yhdistää tämän päivän sanoja ja käsitteitä samaan lauseeseen 1860-luvun termien kanssa tai Aleksis Kiven käyttämien sanojen kanssa. Kustannustehokas houruinhoito.

Teksti sykkii, ilottelee. Teksti on tiivistä, silti pohtivaa. Kyseenalaistaa voi ilman että jahkailee. Kun tiivistää napakasti, siitä saa selkeä kokonaiskuvan.

Kun kouluissa luetaan ehkä vieläkin pakkopullana Seitsemää veljestä, kannattaisi ehkä tehdä niin, että luettaisiin ensin Teemun kirja. Nykynuori pääsisi maistamaan mitä on mehukas kieli. Miten puhekielestä, arkisen herkullisesta  kirjoitetaan präntättävää.  Kun näppisnuori tietäisi ensin maailman Kiven ympärillä, nälkävuodet, Suomen kansan tilan silloin, kun ei vielä ollut sanoja kirjailija tai yhteiskunta, niin kiinnostus heräisi. Hyvät hyssykät, sukupuolipuolitaudit veivät aivot, kun ei ollut keksitty antibiootteja.

Seitsemän veljestä on tosi ja se on tarina. Olisi hieno homma, jos joku tekisi teatteriin kappaleen, jossa vuorottelisivat elämän välähdykset Kiven elämästä ja kivestä puristuneet elämän remut.

Kiltti sovitteleva kirjan loppukin saa selityksensä. Viimeisiä Aleksis Kiven parahduksia on :”Sopusointu – saatana!” Nimittäin sivistyneistö tappeli ruotsinkieliset vastaan suomi-intoilijat rumasti, rumasti. Sopusointuun pyrkiminen kirjan lopussa, sehän ei kelvannut kummallekaan taistelupuolelle. Kivi yritti, tuomio: väärin sammutettu.

Näen mielessäni teatterikappaleen, joka perustuu vuorottaisleikkaukseen. Välillä eletään Aleksin elämän takkuja,  välillä siirrytään siihen mitä hän kirjoittaa. Elämä eletään rosuuttamalla, tarina pistetään lentoon ja suomen puhekieli siinä pääsee kirjallisille siivilleen. Ponnistelee arjesta ja kievareissa kuulluista jutuista, tavatuista tyypeistä. Ryyppyä unohtamatta.

Kuvittelen että teatterin ulkopuolella on isot kyltit KIVI JA KESKISARJA. Seitsemän plus yksi veljestä.

Kun seitsemän veljestä pääsevät elämään kiinni, saavat vaimoja taloja työtä, siis kun päästään kirjan onnelliseen loppuun, nähdäänkin, että se on kipeä haave kirjoittajalle itselleen. Kukaan ei Aleksis reppanaa huoli. Köyhälijä, luuseri. Omakustanteiden tekijä, sekin. Vielä velaksi!

Onnellisen lopun jälkeen olisiviihdytetylle raavaalle  teatterissa hyväksi kuulla romaanin teilaus aikoinaan, siirtyä kuuntelemaan sivistyksen ääntä, tappavaa sanailua. Arvostelu voi olla sivistyneen tikarin tikutusta. Se tappaa luovan sielun toivon.

Mielen järkkyminen ja 1860-luvun houruinhoidon todellisuus on hyvä mätkästä melkein teatteriesityksen loppuun.

Loppu on ehdottomasti oltava Aleksis Kiven haudalla teeskentely. Värssyt.

Tarinan ja elämänkerran kontrastin avulla tulee näkyviin Aleksis Kiven rakkaus rösöisiin ihmisiin, hänen valoisuutensa. Hän ei ivaa, ei syytä, antaa poikien tarinassa temmeltää. Hänen nuoruushaaveensa ovat läsnä seitsemänkertaisina. Yhtä vaikeaa kun poikien on oppia lukemaan on Aleksis Kiven taipua sivistyneistön murreriitoihin ja kielitaisteluun.

Hänen teilaajiensa kateus luovuudelle on ilmiselvää vaikka viinanpiru ja sukupuolitautien tuhot tekevät pahimman ytimennäverryksen kirjailijaan.

Teemu Keskisarja, menestystä luovuudellesi.

 

TURUN IHMEET ALKAVAT, EI VIELÄ YÖ

TURUN IHMEET ALKAVAT, EI VIELÄ YÖ

Minä olen enkeli Azariah. En saa sanoa oikeaa nimeäni, joten olkoon Azariah. Tiedättehän tarinan hänestä ja Tobitista? Käytän samaa peitenimeä. No, siitä myöhemmin. Olen joka tapauksessa outo muukalainen, enkeli. Näkymätön. Tarkemmin sanoen Lumikki Meren, omaa sukua Vaasa, suojelusenkeli. Siis olen oikeasti enkeli enkä vain vertauskuvallisesti!  Mutta aivan näkymätön.  Siis niele minut näkymättömänä mutta hymyilevänä henkimaailman oliona. Vapaaehtoisesti, tietty.

Bittiavaruus vilisee twiittejä, viestejä ja informaatiota kuin lunta tupruttaisi. Sanojen ja kuvien myräkkää voin lukea ilman laitteita, jos viitsin. Haluaisin, että minulla olisi oma näkyvä twiitti-tili. Tänään kirjoittaisin sinne näin:

Testaa uskosi. Itketkö Helvettiin joutuvien kohtaloa kuin pyhä Jacinta Marto?

Minä en kirjoita, kunhan haaveilen. Minun on käytettävä toisenlaisia keinoja. Lumikki kirjoittaa. Kurkin hänen olkansa yli. Lumikki on ollut 45 vuotta työmaani, hedelmöittymisestään saakka. Lumikki syntyi 1983, puoli tuntia ennen sisartaan Mirandaa.

Pitääkö ihmetellä, että kertoja on enkeli?  Vuonna 2017 ruotsalainen Jakob Wegelius menestyi, kun kirjoitti nuorisokirjan Merten Gorilla, Mördarens apa, siis murhaajan apina suoraan käännettynä. Kirjassa kertoja on gorilla, puhumaton mutta lukutaitoinen. Kirja on sympaattinen, vaikka sen tarinan pahoista olen eri mieltä.  Siinä ne ovat papit. Toisaalta loogista. Ihmiset, jotka ovat mielestään apinoiden sukulaisia, pitävät pappeja vaarallisina. Naurattaa niin ilmeinen nuorison manipulaatio.

Minä enkeli Azariah olen ikuinen ja ikuisesti  enkeli. En ole sukua ihmisille. Olemme eri olentoja, luotuja, mutta eri lajia. Älä usko tyhmiä laulelmia, joissa vihjataan, että kuolleet lapset olisivat muuttuneet enkeleiksi. Ei mene niin. Ihminen on ihminen. Enkeli on enkeli.

Poikkeus. Näkymätön voi kuultaa läpi! Pienestä nukkuvasta lapsesta voi kuultaa läpi suojelusenkelin näkymätön olemus. Vain joskus enkelit esiintyvät näkyvinä.

Luen mitä Lumikki kirjoittaa artikkeliinsa. ”Unia on kolmea tärkeys- ja merkitystasoa.” Lumikki vilkaisee taakseen, hän tietää, että olen olemassa. Me keskustelemme telepaattisesti. Lumikki on silti terveen kirjoissa, hoitaa päänsä sotkuun saaneita.

”Alin merkitystaso unia on kuvakoostetta koetuista ja pohdinnassa olevista asioista. Sitä voisi kutsua siivoustasoksi. Mieli yrittää saada tolkkua, järjestää, käsittää, suhteuttaa ja hallita. Nämä unien musavideoiden tapaiset roskaleffat ovat mielen siivoustyötä. Ne ovat tapahtumia, kohtaamisia, toiveita ja pelkoja, joita pyörii mielessä. Osa varastoidaan, osa heitetään roskana pois. Siivous, joskus oikein suursiivous, on mielessä tarpeen.”

Lumikki kirjoittaa ja ylhäällä talossa kuuluu hiljainen nips nips nips. Lumikin harmaa tukka on hämmästyttävin ulkoinen seikka, sillä hänellä on nuoret kasvot, sileät. Harmaa tukka on vahva kontrasti. Luulisi että hän on näyttelijä, joka on pantu näyttelemään vanhempaa ihmistä. Ehkä onkin? Harmauteen on syy, Lumikilla oli sairaus. Joku gluteeniharmi.

”Ylin taso unia ovat Jumalan erityisviestit eli ilmoitusunet. Ne ovat Raamatun mukaan selkeitä toimintaohjeita tyyliin: Älä pelkää ottaa tätä Mariaa vaimoksesi. Mene Egyptiin heti tänä yönä.”

Katselen Lumikin kynsiä, käsiä. Hänellä on valkeat, soikeat pitkänmalliset kynnet. Hän ei tarvitse liimattavia tekokynsijatkeita. Nips nips nips. Nopeasti ilmaantuu päätteelle tekstiä:

”Näiden kahden selvästi erottuvan unityypin välissä ovat unet, joille olen antanut nimen ”enkelin yöleffat.”  Ne ovat kuin ihmisen oman suojelusenkelin lähettämiä viestejä. Ne vihjaavat mutta eivät ole epäselviä, ne ovat symbolisia mutta loogisia. Ne eivät ole Taivaan lähettämiä selkeitä ohjeita, mutta eivät myöskään mielen sekavaa kuvasilppua.”

Minä enkeli Azariah, ruumiiton olento, hymyilen. Lumikki jatkaa naps naps naps, sormet lentävät näppäimillä:

”Ikään kuin enkeli olisi jo järjestänyt ja leikannut unen elokuvamateriaalia johonkin tolkkuun. Tästä unityypistä voisi aavistaa, että  enkeli yrittää ohjata, varjella. Hän ehkä vihjaa. Toiset voivat sanoa, että nämä unet ovat alitajunnan viestejä. Niin minäkin joskus sanoin, mutta nyt tarkennan. Nämä ovat todennäköisesti suojelusenkelimme vihjeitä, vihjetarinoita, vihjevisioita, että innostuisimme setvimään asioitamme.”

Jos minä enkeli Azariah olisin ihminen niin varmaan nyt nyökyttelisin hyväksyvästi. Tuo on tärkeä asia. Lumikki on tekemässä eroa unitutkijoista, jotka nimesivät unien tekijän alitajunnaksi. Mitä vähättelyä! Tärkeitä unia antaa Jumala tai ohjaa enkeli, muun muassa minä, enkeli Azariah! Hah, olen  elokuvatuottaja, elokuvaohjaaja ja elokuvaleikkaaja samassa persoonassa.

Puhelin soi. Minun pitäisi kuin johtajan sihteerin estää häiriöt. Voisinpa sanoa puhelimeen: Lumikki Meren sihteeri, enkeli Azariah, kenet voin ilmoittaa?

Lumikki antaa puhelimen soida, taltioi kirjoittamansa. Hän on tehnyt väitöskirjansa tarinoiden käytöstä terapiatyössä, minun mielestäni hänen pitäisi tehdä toinen enkeleistä. Nyt hän on kirjoittamassa artikkelia, mutta se ei riitä. Pitäisi keikuttaa venettä. Kun Lumikki vastaa kännyynsä, onkin toisessa päässä kärsivällisyys loppunut. Eipäs.Kuuluu kun harjanvarrella koputetaan lattiaan alakerrasta. Aviomies Oula se siellä. Talon langaton sisäpuhelin toimii vaikka olisi sähkökatko. Lumikki nousee, sulkee koneen.

Lumikin ja Oulan koti on kerrostalossa Puolalan puiston laidalla Turussa. Katutasossa ovat Lumikin psykiatrin vastaanottotilat. Toisessa kerroksessa ovat keittiö ja olohuone. Kolmannessa makuuhuoneet ja Lumikin yksityinen työhuone. Kerrostaloasuntoja on yhdistetty kierreportailla, joten huoneisto on kuin talo talon sisässä.

Minä enkeli Azariah rakastan Lumikkia kuin hyvä äiti tai isä lastaan, siis sellainen oikea vanhempi, aikuinen. Enkelin olemukseni on androgyyni, jos jotain. Henkiolennon kuvailu nyt on sitä ja tätä, kun pitää näkymätöntä ja taivaallista selitellä. Työni on mielekästä. Elämäni voi määritellä kilpalaulannaksi Pahan kuiskaajan kanssa. En saa arvostella Luojaa, mutta sanon silti. Ihmisen korvassa on harmillinen ominaisuus. Se kuulee kaikkein parhaiten kun Paha kuiskaa: älä rukoile.

Lumikki, joka on luterilainen, ottaa katolisen katekismuksen käteensä, tietää ettei Oula motkota minuutin viivettä ja laittaa viivan sivuun kohtaan, jossa lukee:

”Uskontotuus on, että on olemassa henkisiä, ruumiittomia olentoja, joita Raamattu kutsuu enkeleiksi. Tämän todistavat yhtä selkeästi sekä Raamattu että yksimielinen traditio.”

Lumikki laittaa paperisuikaleen kirjan väliin ja nousee. Hän on hyväryhtinen ja hoikka. Menee käsiään levitellen ja hartioitaan pyöritellen alas metallisia kierreportaita. Kierreportaat huojuvat, rämisevät peltisesti.

Miksi sanon nimekseni Azariah? Raamatussa Tobitin kirjassa kerrotaan, miten enkeli Rafael lähetettiin ihmishahmossa johdattamaan ja varjelemaan Tobitin poikaa Tobiasta. Enkeli Rafael sanoi nimekseen Azariah. Mutta en siis ole arkkienkeli Rafael, haluan vain käyttää samaa peitenimeä. Ajattelen ettet haluaisi lukea tätä, jos olisin nimetön. Voisihan kertojana toki olla mörkökin, iso piru tai pikkupiru tai se gorilla. Nimetön enkeli on näkymättömänä jotenkin himmeä. Onhan hyvä, että on nimi, kun ei ole materiaa. Eikö Azariah kalskahda enemmän enkeliltä kuin vaikka Pekka tai Pallo?

Kerubit ja serafit ovat Raamatun mukaan siivellisiä, näkyviä. Valtavat enkelijoukot ovat kuitenkin näkymättömiä. Näkymättömän olennon kuvailu on maailman taiteessa ja kiiltokuvissa tuottanut monenlaisia siivekkäitä. Minä olen näkymätön, jos ei Taivas toisin määrää. Näkymättömyyteni visuaalisena symbolina käytän tässä valkeaa pientä pyörylää, joka on oikeasti suuri juttu. Ihme.

Keittiössä Oula ja Lumikki istuvat syömässä. Ihmiset sanovat että olisi kivaa olla kärpäsenä katossa ja seurailla toisten elämää. Ollaanpa rehellisiä. Se on joskus pitkäveteistä. Siis vaikka en ole kärpänen. Ehkä teen itsestäni härkäsen!? Minä olla maleksin keittiön liepeillä, kun minulla tällainen homma nyt kerran on. Lauantailounaalla ei ole muita, on aika hiljaista. Lumikin aviomies Oula tekee hyvää ruokaa,  usein karjalaisia perinneruokia, ei siitä liikaa puhuta. Heittää hän Lumikille yhden karjalaisen sanonnan:  —”Mistäs laps lauantain tietäis, jos ei paistettais piirakkoi.” On siinä pientä vihjettä, että Oula hoitaa vaimoaan kuin lasta, mutta ei Lumikki huomaa.

Lumikki ja Oula menevät päivätorkuille. Tämä aviopari on minusta liian sopuisa. Kuinka enkeli voi olla tuota mieltä? No siten, että liika sopuisuus jättää ongelmat esille ottamatta ja niin ne jäävät myös ratkomatta. Hyssytellään.

Kun ei tarvitse vartioida siirryn etäämmäksi. Usein menen talon edessä olevan puun läheisyyteen. Talostamme näkyy Puolalan puistoa ja Taidemuseon kivistä selkäpuolta. Siitä harmaasta graniitista tulee mieleeni Aleksis Kivi. En osaa sanoa harmaasta pilvipoudasta mitään runollista, se on vain haaleaa. Tähdet ovat paikoillaan vaikkei niitä päivällä näe. Illalla voisi sanoa kansalliskirjailijan Kiven tapaan: ”Taivas pukee ylleen tähtipilkkujaan.”

Lumikin ja Oulan talo edustaa mennyttä aikaa. Talo on  rakennustaiteellinen suojelukohde, kadehdittavan kaunis, ranskalaisen näköinen. Tornitalot valtaavat Turkua, mutta tämä Puolalan puiston seutu on sirkama vanhaa. Ruispuolukkapuuron värinen talo sopii Oulalle, joka on innoissaan karjalaisista perinneruuista, esimerkiksi marjamämmistä. Geologi Oula Meri on usein kaukana matkoilla. Kun hän tulee kotiin, hän rentoutuu kokkailemalla. Ainoa lapsi Flora on muuttanut pois kotoa, Oula paapoo Lumikkia.

Oulasta, joka on 55-vuotias, on kasvamassa sitkeä äijäkäppänä, josta huokuu halu mennä metsään kävelemään. Oula on mies, joka tuntee maaperän ja kiviainesten lisäksi saniaistyypit, sudenmarjat. Hänen metsätakkinsa taskun pohjalla on katajanmarjoja.

Kuulen miten puhelin soi, Lumikki herää. Katsoo kuka soittaa eikä vastaa. Se on Lumikin äiti Salli Vaasa. Lumikki käpertyy Oulan kainaloon ja toteaa ettei tämä päiväunilla kuorsaa.

—Mistäs tiedät kun itse nukuit?

Katson heitä, ovat kuin pienet lapset päiväunilla. Unenpöpperöisiä, pehmeitä. Syliin mönkiviä. Siksi palaan puun lehtien havinaan. Käyn lukemassa ilmoja halkovasta bittivirrasta Sallin twiittejä.

 

Uskovaisten politiikka ei saa olla lepsua hyssyä. Haaleuden on itse Mestari luvannut oksentaa.

Koko maailman jelppaustehtävä on mahdoton, eikä Jumala vaadi mahdottomia. Vain totalitaariset valtiot ja diktaattorit vaativat mahdottomia.

Minä enkeli Azariah mietin noita Sallin väittämiä. Miten nuo tiivistäisin, mitä haluaisin sanoa? Yhteisvastuu ja solidaarisuus ovat  kermavaahtosanoja. Mitä on sanapupun alla? Minkä ajatuksen haluaisin lähettää ihmisille? Ehkä tämän:

Tasa-arvo kuulostaa hienolta, mutta siinä on lanattu Jumala olemattomaksi. Jumala ei ole tasa-arvoinen ihmisten kanssa.

Tai tämä voisi säväyttää:

Jumala ei ole demokraatti. Jumalan oikea ja väärä eivät äänestämällä horju.

Ajatus jää kesken, sillä Lumikki soittaa äidilleen. Salli kysyy sopisiko perheneuvottelu Alixin vihkimisen jälkeisenä lauantaina. Lumikki huokaa.— Ketä muita tulee?

— Haluaisin kokoon teidät kaikki neljä. Kaikille on asiaa. Aika villiä.  Kyse miljoonista. En halua kertoa puhelimessa enkä yksitellen.

Lumikki huokaa ja tiukkaa äidiltään mikä on noin tärkeää. Keskustelu kiihtyy, repliikit napsahtelevat toistensa kannoille:— En haluaisi selittää puhelimessa. Mikset tulisi?  —Viikonloput ainoa mahdollisuus kirjoittaa. — Harmi että minulla on vain tyttäriä ja tyttären tyttäriä. Ei poikia.  — Mitä se nyt tähän kuuluu! — Kuuluu se. On pulaa oikeista miehistä, miehen malleista. Sano Oulalle terveisiä tulisten suukkojen kera. Mielivävyni. — Pah, sanot vain kun on ainoa vävysi.

Minä, enkeli Azariah, taidan aavistaa Salli-äidin aikeet. Minun mielessäni pyörii syntymäisillään oleva lorun renkutus, ehkä tämä on enkeliräppiä: ”Kenen vuoro tehdä hama, kuka seuraavaksi erehtyy?” Ei niin, että vuorot olisi etukäteen jaettu. Silti kaikki erehtyvät. Kysyn vain kuka seuraavaksi kompuroi? Miljooniin. Miljooniinsa. Miljoona on miina. Renkutukseni etenee, hei, minussa on runoilijan vikaa, se menee näin:

Tähtipilkkuinen sametti aukene!

Unisadun huopikkaissa tarpoo lapset, hapset.

Lumi, Mira tahi Flora, Salli? Kenen vuoro tehdä hama?

Alixi ei ainakaan, tuskin Oula kultakaan,

ja minä nyt en milloinkaan.

TURUN IHMEET JATKUVAT, PÄTKÄ X

TURUN IHMEET JATKUVAT, PÄTKÄ X

MIRA:Alix ja Flora ovat tulleet luokseni, haluamme yhdessä katsoa, kun Salli on valtakunnallisella tv-kanavalla haastateltavana. Hän on kirjoittanut kirjan Elämässä roikkuminen.

Ohjelman alun ja esittelyjen jälkeen toimittaja Leena Tarhanen hyökkää: —Kirjoitatte lääketiedettä vastaan. Miksi?

Salli hymyilee, tv:n valoissa kasvot ovat ryppyjä täynnä. Ääni on hilpeän nauravainen: —Median tapa on heti lähteä tuomion tielle. En kirjoita lääketiedettä vastaan, Jeesuskin oli parantaja. Viestini terä osoittaa erityiseen kohtaan.

Toimittaja Tarhanen ei heti tiedä mitä vastaisi. Katsoo sylissään olevaa kirjaa. —Kirjanne nimi on Elämässä roikkuminen.  Aloitatte kirjanne: ”Pitkää ikää” oli vanhassa maailmassa kohtelias ja sovelias toivotus. Rutot, nälänhädät ja sodat uhkasivat. Maailma on nyt toinen.” Miten teidän mielestänne?

—Eikö vain! Vaan miten, siitä on kyse.

Sallin harmaa tukka on melkein valkea, hänellä on yllään hiekanvärinen mekko, kaulassa iso turkoosi huivi. Toimittaja on tehokkaan punaisessa jakussa kuin poliitikko. Flora kommentoi, että Salli näyttää asialliselta, toimittaja on keski-ikävä. Minä vastaan, että Salli näyttää kiltimmältä kuin on.

TV:ssä Salli selittää:—Kiltti lääketiede saattaa olla eettisesti arveluttavilla raiteilla. Kun ihmisen on Jumalan ja luonnon mielestä aika lähteä, se estetään. Kun ikivanha ja ylivanha ihminen saa esimerkiksi jonkin halvauksen tai keuhkokuumeen, niin lääketiede kiireesti liottaa klimpit ja syöttää antibiootit. Vanha ihminen kuntoutetaan ja saa kohta jonkun muun sairauden ja joutuu kitumaan pitkään. Näin tuhlataan yhteiskunnan varoja, läheisten energioita.

—Kannatatteko eutanasiaa, vaikka olette tunnetusti katolilainen?

—Olen katolilainen. En kannata eutanasiaa.

Minun on pakko kommentoida tytöille: —Tuo on hyvä keino. Kieltää, sanoo napakan ei, eikä jatka.

Toimittajalta menee ööh-hetki: —Eikö se ole samaa, jos vanhusta ei hoideta?

—Ei. Koko kysymystä poisnukuttamisesta ei olisi, jos kuoleman omaa aikataulua kuunneltaisiin. Ennen olivat vanhat ihmiset valmiit kohtaamaan Luojansa, toivoivat pääsevänsä maailman vaivoista.  Puhun vain hyvin vanhoista ihmisistä! Ei ruvettaisi tässäkään asiassa Jumalaksi Jumalan paikalle. Vanhojen ihmisten luonnollisen kuolemisen estäminen on luonnon järjestyksen sotkemista.

—Eihän lainsäädäntöön voida sotkea uskontoa!

—Lait perustuivat kauan siihen mikä on oikein ja kohtuullista.

Olemme kaikki samassa isossa sohvassani. —Minä ihailen Sallia, valtavan ryppyinen rusina puhuu nopeasti.

—Äiti, anoo Alix,—mummi on juuri niin rohkea kuin uskovan pitää olla. Tuonne menee areenalle leijonan eteen.

—Toi toimittaja Turhanen Tarhanen on löystynyt hyeena, sanoo Flora. —Salli tikuttaa tiheää tikkiä!

—Lääketehtaat tuottavat voittoa, lääkärit tienaavat, ihmiset kuluttavat maapallon luonnonvaroja liian pitkään. Meillä on väestössä epätasapaino. Vauvoiksi tulleita vanhoja hoitamaan tarvitaan ihmisiä, robotteja. Luonnottoman paljon. En uskalla edes kuvitella miltä vanhasta, vauvaksi tulleesta, ihmisestä tuntuu, kun hänelle vaippoja vaihtaa robotti! Osaatteko te kuvitella, toimittaja Tarhanen? Haluaisitteko robotin vaihtamaan vaippanne kun olette 100?

—Ei kai kukaan.

—Lääketiede on saattanut sotkeutua omaan näppäryyteensä. Sillä on asiakkaat; ihmiset haluavat pitkää ikää. Siitä seuraa hyvää liiketoimintaa, on kasvavat markkinat!

—Vanhuksia on paljon, totta.

Flora tönii meitä, riemastuu: — Mikä tähtitoimittaja, mikä valtava lause. Miten pösilö pitää olla, että pääsee mediaan toimittajaksi.

Alix tukkii Floran suun korvapuustilla. Voimme kuunnella ja katsoa ohjelmaa.

Salli jatkaa: —Tämä maailma on taivaan eteinen. Kun ei uskota Taivaaseen, niin takerrutaan, ihan juututaan eteiseen. Kun ei uskota kuolemattomuuteen, halutaan elää täällä mahdollisimman pitkään. Elämän kuuluu virrata.

—Kirjoitatte tässä: ”Oletko jo yli 75-vuotias ja pelkäät pitkää kituvaa vanhuutta laitoksessa. Mitä tehdä? Lopeta hössötys kolesterolista. Elä kuten tuhansia vuosia ennen, elä luonnolliseen määrääsi asti. Anna luonnollisen kuoleman tulla ajallaan.” Tämä on hurjaa tekstiä.

—Niin minä kirjoitin tässä puolivapaassa maassa. Älä etsi ajallista, keinotekoista kuoleman lykkäämistä, se tietää kitumista. Elä täysillä, älä tuijota kaloreita, kolesteroleja, askelmittareita, verenpaineita. Jos koko ajan mittaat itseäsi, niin sinä tavoittelet juuri pitkää ikään. Liian pitkää! Ihan ylipitkää sinulle, suvulle ja maailmalle. Kuulut luonnonvarojen riistäjiin, riistät niitä yli oman määräsi.

—Eikö tuo ole vanhojen syyllistämistä elämästään, tavallaan eutanasiaa tuokin?

—Ei ole. Elämän viestikapula on saatu annettavaksi eteenpäin, ei ole tarkoitus venyttää elämää. Se on samaa kuin musiikissa sinfonia päättyisi pitkään teemojen hiipumiseen. Musiikki vikisisi ja orkesteri kitisyttäisi soittimia pitkään samoin kuin ennen konsertin alkua. Huono sinfonian muoto. Onko se elämää, toimittaja?

—On se elämää, joskin hiipuvaa. —Minä en vastusta lääketiedettä joka auttaa lasta tai aikuista elämään elämäänsä. Minä kirjoitan ylipitkän elämän ihannoimisen vinoudesta.

—Ihannoimisen vinous? Kysyy toimittaja.

Flora ei voi olla kommentoimatta.— Toistelee kuin huonokuuloinen!

Salli näyttää sivuuttavan toimittajan töhelöt kommentit, jatkaa omaa viestiään: —Kuten sanonta tietää: juokse karhua karkuun, susi syö. Juokse kuolemaa pakoon, saat sudensurkean pitkän kituajan. Eli kun vanhan ei anneta rauhassa kuolla tautiin a, niin kohta on tauti b ja se sitten rääkkää.

—Kaikki haluavat elää.

—Totta. Niin totta, että siitä repii voittoja. Lääketeollisuus on kova kauppaamaan lähes kuolemattomuutta purkeissa ja pillereissä. Hyvät voiton mahdollisuudet.

—Kirjanne voidaan kyllä luokitella vihapuheeksi kansanryhmää kohtaan. Ei elämänhaluisia vanhoja saa syyllistää.

—Totta. Media voi minut tuomita suoraan tässä kenttäoikeudessa. Toistan siis: saattohoitoja tarvitsi vain pienempi osa vanhoja ihmisiä, jos ihmiset eivät käyttäisi lääketiedettä ylipitkän elämän tavoitteluun.

—Ei media teitä tuomitse, katsojat saattavat kauhistella kirjanne ajatuksia.

—Juuri niin, kun kuulevat nyt, mitä media neuvoo ajattelemaan, sanoo Salli.

—Toimittaja ressu punastuu, huutaa Alix.

Toimittaja kääntää päänsä alas: —Kirjoitatte täällä lopussa: ”Älkää menkö ansaan. On aika kuolla ja on aika elää.”

—On vapaus kuolla Jumalan ajalla. Ei pidä jäädä roikkumaan vanhana ihmisenä, johon lääketeollisuus saa pumpata ihmeitään. Se jo vähentäisi tungosta vanhusvauvojen osastolla. Laki kieltää ihmisen heitteillejätön, en puhu siitä.

—Ei pakkohoitoa silloin voi estää.

—Voi tehdä hoitotahdon, että omaa kuolemaa ei saa estää.

—Ette vastusta pitkää ikää, jos luonto sen suo, mutta vastustatte pyrkimystä siihen.—Kiitos. Jumalan kunnioittaminen tarkoittaa myös luonnollisen kuoleman kunnioittamista.

Ohjelma loppuu. Me kolme yhtä aikaa kehumme Sallia ja moitimme toimittajan tönkkyyttä. Alix, se joka meistä on kiltti, kehuu että toimittaja otti nöyränä vastan median moitteet ja jatkaa: —Teille kahdelle voi tulla pitkän iän haluamisen vinous, koska ette usko ikuisuuteen.

—Otetaan puoli-ikuisuuden malja, jotain ehdottoman epäterveellistä, ettei jäädä tänne venymään. Talostani ei löydy kuin vajaa punaviinipullo. Otetaan se.

—Tästä repeää taas väärinymmärtämisen kilpailu. Kuka tulkitsee pahimmin pieleen?

—Kirja myy. —Kuka lähettää Sallille onnittelut? —Laitetaan kohta.

Kun olemme saaneet punaviinilasit eteemme, tulee jo kännykkään Sallin twiit:

Uskovaisilla on kadehdittavan hieno tuote: ikuinen elämä.

Lääketeollisuus kauppaa puoli-ikuista.

Me nauramme ja yritämme keksiä jotain nasevaa viestiä. Emme keksi. Lähetän Alixin naapuriin hakemaan Iirolta meille täydennystä.  Saamme toisen punaviinipullon  ja pinnistelemme. Emme kehtaa olla toimittajan tasoa verbaalisti, olemme sentään Sallin jälkeläisiä. Terveydestä keskustelu siirtyy politiikkaan, velloo, hypähtelee. Punaviinillä on osuutta asiassa.

—Paha että sanotaan punainen lanka kun tarkoitetaan asian ydintä tai juonta.

—Kun punakynä heiluu, silloin punainen on väärinmerkin väri.

—Joku markkinointiguru sanoi, että tuotteen nimessä on hyvä olla sen tuotelupaus. Silmäveden lupaus ja hyvä nimi on: Ottaa punaisen pois. Gets the red off. Tuotteen pitää tehdä mitä lupaa.

—Kiitos Flora. Rupean kilpasille äidin kanssa. Laitan oman twiitin:

Suomi tarvitsee silmäveden, joka ottaa punaisen pois.

Saman lauseen laitamme onnitteluviestiin Sallille.

Saamme takaisin  viestin: pinkin pois.

 

 

 

TURUN IHMEITTEN YÖN SATUNNAINEN PÄTKÄ Y

TURUN IHMEITTEN YÖN SATUNNAINEN PÄTKÄ Y

Minä enkeli Azariah ihmettelen kahta asiaa. Miten ihmisille on niin vaikea käsittää, että Jumala on suvereeni. Jos tulee kaiken romahdus, se on Jumalan sallima. Jumalan maailman lopusta päättää Jumala. Toinen asia mitä ihmettelen on se, miten ammattirooli voi olla niin hirttävä.  Lumikki jänkää, että Sallille on kutsuttava lääkäri tai ainakin hänen on saatava kuunnella sydäntä, mitata verenpainetta. Salli sanoo että ei. Hän on väsynyt ja suree. Selittää että hän on täysivaltainen Suomen kansalainen, hän ei tahdo. Hän haluaa levätä. Lumikki vain jänkkää, vaatii. Salli on väsynyt mutta hän vihastuu. Heille tulee riita, kun Salli ei jaksaisi kolmatta kertaa selittää samaa. Lumikki toistaa, että hän on lääkäri, hän on vastuussa. Jos hän ei sitä tee, se on lain vastaista, se on heitteillejättöä.

—Siksi on parasta että poistut, ei tule syytteitä viranomaisilta.

Mira selvästi pinnistelee ettei sano mitään, yrittää olla huomaamaton. Lumikki ei liikahda.

Salli soittaa Oulalle. —Tule heti.

Menee kaksi kyräilevää minuuttia. Sisaret vilkuilevat toisiaan. Eivät puhu. Minä enkeli Azariah odotan yhtä ihmeissäni kuin Lumikki ja Mira. Mitä nyt tapahtuu?

Kun Oula tulee paikalle Salli sanoo: —Vie lääkärivaimosi pois tai kutsun poliisin. Hän uhkaa kotirauhaani. Vie heti, ilman mutinoita.

Lumikki seisoa tököttää eikä usko. Mira on hiljaa eikä sano mitään. Ilmassa on sähköä että lampun sytyttäisi. Lumikin uhma on ylpeyttä, hän on niin lääkäriä. Ylpeä. Se on paha synti. Pitää tehdä moka! Herätys enkeli Azariah, sanon itselleni. Minun pitää antaa sen tapahtua.

Oula on mies, hän on tullut pihan poikki parissa minuutissa ja tarttuu Lumikin käsivarteen ja todella vie kädestä pitäen hänet pois. Siinä sitten tapahtuu hama. Huomatkaa, minä en saa sitä estää, suojelusenkeli vaikka olenkin. Enkä minä tyrki.

 

Kun Lumikki riuhtoo kätensä Oulan käsikynkästä, hän kompastuu eteisen maton reunaan ja kaatuu. Oula ei saa kiinni. Käsi ”sattuu” jäämään alle. Lumikki karjuu kamalia.

Minä enkeli Azariah lähden ulos jo edeltä. Tässä on esimerkki siitä ettei enkeli voi estää eikä saa estää kaikkia virheitä. On annettava kompastua, tehdä hama eli moka, jos se kuuluu Jumalan kasvatussuunnitelmiin.

Oula lupaa ajaa Lumikin ensiapuun, pari sormea on ehkä poikki. Oula taluttaa Lumikkia, joka kiehuu kiukkua ja sormiin koskee. Oula auttaa herrasmiesmäisesti Lumikin autoon ja lähtee ajamaan ohi Tuomiokirkon. —Tiedän, että tästä tulee riita, mutta tulkoon. Lumi, minä olen mies. Minä tottelen työnantajaani Sallia, en sinua, vaimoani. Se sinun on kestettävä.

—Salli on lumonnut sinut.

—Niin on. Hieno kahdeksankymppinen, kohta 81. Mahtava nainen.

—Aivan liian mahtaileva. Ja sinä alistut.

Oula kääntyy kohti Turun Yliopistollista sairaalaa, Lumikin työpaikkaa.—Minä pidän kiinni siitä, että myös 80v on vapaa ja saa itse päättää asioistaan. Sinä yrität hoivavaltaa.

—Sinä alistut Sallin tohvelin alle. —Mutta en sinun.

—Miksi sinä teet tämän minulle?

Oula näkee että Lumikin käteen koskee, hän ajaa liikenteen tahdissa, jatkaa: —Et sinä ole keskipiste nyt, nyt se on Alix, ja Salli. Minä olen hänen firmansa toimitusjohtaja.

—Salli on tukehtunut omaan mahtiinsa.

Minä enkeli Azariah haluaisin heittää väliin kommentin, että ehkä sinäkin.

Auto pysähtyy liikennevaloihin, Oula vilkaisee uudelleen Lumikkia ja jatkaa:—Salli on oikeuskelpoinen suomen kansalainen. Hänellä on vapaus päättää, kuka hänen asioihinsa puuttuu. Jos hän haluaa surra rauhassa, rukoilla rauhassa, se hänelle suotakoon. Jos ei halua lääkäriä, niin ei ole sellaista lakia että  pitää.

—Miten sinä voit mennä Sallin puolelle!

—Nyt sinä lääkäri alitat oman tasosi. Minä olen vain oikeuden puolella.

Auto lähtee taas liikkeelle:—Ei Mira käsitä miten vaarallista on vanhan ihmisen noin kiihtyä.

—Tai sinun.  —Sinä haastat riitaa.

—Ei, riita on jo. Annan sinulle mahdollisuuden sitä prosessoida.

Oula ei pääse ohittamaan voidakseen ajaa nopeammin. Hänen tekisi kovasti mieli painaa kaasua, kun Lumikki veivaa samaa levyä. Oula kääntyy jo sairaala-alueelle, etsii parkkipaikkaa. Sanoo: —Minäkin suren, Lumi. Suren kovasti Alixia. Samaistun Sallin suruun.

Oula on mies, joka osaa yhtä aikaa peruuttaa parkkiruutuun ja samalla komentaa vaimoaan. Sitä minä enkeli Azariah ihailen.

—Lumi, nyt sinun on syytä myöntää itsellesi, että jatkat kiukuttelua, kun sinun lääkärin valtasi varpaille on astuttu. —Syytät minua!

—Joskus miehen on sanottava naiselleen, että nyt suu poikki. Tämä on ensimmäinen kerta, tämä on sopiva hetki. Ensiapuasemalla et jatka.

Oula paiskaa kuljettajan puoleisen oven ja kiirehtii aukaisemaan oven Lumikille. Lumikin ilme on myrtynyt ja hän oikein nipistää suutaan kiinni. Silmistä kipunoi lausumattomia rumia sanoja. Selvää on, ettei hän halua itseään häpäistä omalla työpaikallaan, vaikka se valtava onkin. Juorut ovat makeita paloja, vikkelämmin kulkevat kuin sadan megan bittiparvet.

Minä enkeli Azariah pohdin, että onpas uusblondi nyt täynnä sallimaista kiukkuenergiaa, häneltä katosi arvokkuus kuin vainu nuhaiselta koiralta. Olen vähän hämäännyksissäni, sillä olen Lumikin suojelija, mutta nyt minusta tuntuu, että Oula suojelee paremmin, laittaa rajat, ei anna jatkaa. Enkelillä pitäisi olla tukistusoikeus ja tukistusmahdollisuus. Matonreunakin käy. Miksi Lumikki ryttyilee? Lumikki ei pystynyt auttamaan Alixia. Hän ei saa olla lääkärinä äidilleen. Sen täytyy olla tuo ammattiylpeys. Ymmärränkö minä sitä?

En. Ei ole sellaista kuin enkelin ammattiylpeys. Vai onko sittenkin?

 

 

JOULUFAKTAT SARJAKUVAHERKKUNA.

JOULUFAKTAT SARJAKUVAHERKKUNA.

 

Miniblogi. Niilon joulukoulu sarjakuvakirja sopii  esikoululaisille, koululaisille ja heidän vanhemmilleen. Niilon joulukoulussa  on herkulliset kuvat ja kepeä ote mutta kyseessä on faktakirja.  Taiteilija-kirjailija Kirsti Ellilä vastaa sekä kuvista että teksteistä ja ne ovatkin saumaton kokonaisuus: värikäs, herkullinen. Kuten kirjan nimi sanoo, kyseessä on koulu.  Se vastaa kysymyksiin miksi joulupukin puku on punainen, miksi oviin laitetaan kranssi, miksi jouluksi siivotaan? Kyseessä on joulun kulttuurihistoria. Miksi pipareissa on pippuria? Miksi joulupukilla on sellainen pitkä hiippalakki? Mistä joulukuusi putkahti mukaan joulun viettoon? Kirja tekee ansiokkaasti selväksi sen, miten moninaiset traditiot ovat sekoittuneet tässä joulutouhussa. Selostaessaan jouluun liittyviä traditioita ja tapoja Kirsti Ellilä  muistaa kertoa myös vastauksen kysymykseen miksi. Miksi sitä joulua oikein vietetään? Kenenkäs synttärit nyt onkaan? Oliko se joulu perhejuhla? Miksi siihen kuuluu ähkynä oleminen, liika syöminen?  Kirja on näppärä ja tiivis, hyvä faktakirja kouluikäisille, mutta risujakin tulee. Koska piirroskuvat ovat niin herkullisia, ne olisivat saaneet olla suurempia! Ainahan se on niin, että kun jokin on hyvää, sitä haluaa lisää. Kuten muitakin jouluherkkuja.

Olen iloinen kun voin antaa tämän kirjan 12v lapsenlapselleni. Tiedän että hänellä on näissä asioissa tietämisessään aukkoja. Luultavasti hän tekee näistä faktoista nopeasti tietokilpailukysymyksiä sisaruksilleen  ja serkuilleen. Hyvä ohjelma joulun viettoon.

Kiukun tunteet pahaa sanomatta

Kiukun tunteet pahaa sanomatta

Miniblogi. Kirsti Ellilän Pohjakosketus.

Pohjakosketus kirjan nimessä viittaa suorasti ravintolalaiva Kipon pohjan ruosteisiin ja uppoamiseen. Ei Kippo  oikeasti uppoa kun Aurajoki on matala, mutta kyllä se pohjakosketuksen saa: vesiharmeja, rahaharmeja tulee. Kirja nimi Pohjakosketus viittaa vihjailevammin kirjan kiukun ja harmin aiheeseen, jota ei saa nykyaikana sanoittaa.

Jotta kirjan nerokkuutta voi kehua,  on pakko kertoa sen sisällöstä hitusen. Päähenkilö Aino menettää miehensä ja työnsä samalla kertaa, sillä Aino on ollut kolmekymmentä vuotta taikurimiehensä avustaja. Ei tämä mitään, tästä selvitään, eihän taikuri ole viimeinen ihminen maailmassa. Aino ei ole mikään kansallisen kuvastomme Väinämöistä veteen pakeneva neito, hän on jämäkkä nainen, uuteen työhön tarttuva.  Kippo on pelastettava. Mutta on se yksi hirvittävin harmi. Ei mitään sellaista tavanomaista, että mies löytää nuoremman naisen. Aino on ollut naimisissa 30 vuotta taikurimiehensä kanssa, ja nyt tämä ottaakin miehen kumppanikseen. Tämä on tätä päivää, ystävät sanovat Ainolle. Niele vain. Kyllä kyllä, mutta kun se ei tähän lopu. Oma entinen mies ja uusi kumppani ovat uudessa televisiosarjassa, jossa he kehuvat, että nyt on niin hyvä, tämä on todellista rakkautta. Tv-sarja jatkuu ja jatkuu viikosta viikkoon, Aino kiduttaa itseään sitä katsomalla. Kirja ei sano mitään sateenkaariväkeä vastaan, ei toki, sehän on lailla kielletty.  Lukija saa kuitenkin tuntea Ainon keralla, että tämä nykyaika ottaa päähän. Aino sisällä huutaa: emmekö me muka olleet perhe? Heillä on kaksi lasta.  Poika, moderni kun on, hyväksyy isänkin monimuotoisuuden. Tytär reagoi erikoisesti, haluaa hallita jotain, keskittyy skorpioneihin. Tv-ohjelman onnellinen miespari raastaa, ärsyttää Ainoa. Entäs sitten kun tulee järjestää lapsenlapsen syntymäpäivät? Isoisiä onkin nyt kolme.

Kirsti Ellilän kirjan nerokkuus on kertoa sateenkaarionnen toisesta puolesta sanaakaan pahaa sanomatta. Me vain saamme tuntea ja ihmetellä Ainon keralla tätä aikamme menoa. Kirja on rakkausromaani. Aino on rakastanut miestään mutta nyt se on vaikeata. Matto on vedetty menneisyydenkin alta. Käyhän ilmi ettei hän ole koko miestä tuntenut. Tämä monimuotoisuus on toisen ilo, toisen tuska.

Muitakin rakkausasioita tarinaan punoutuu. Kirjan henkilöt ovat rösöisiä ja juoni vetävä. Tarinan parissa viihtyy sillä Kirsti Ellilän hahmot elävät todellisuudessa.